Tiistaina lähdettiin koulun järjestämälle reissulle Yellow Mountainsille. Osa porukkaamme oli jo aiemmin ko. vuorilla käynyt, ja kauniiksi niitä kehunut, joten siinä valossa odotukset olivat suht korkealla. Tosin huoleton pakettimatkailu kiinaa puhuvien vastuuhenkilöiden kanssa on vähän erilaista, kuin omatoiminen harhailu oman kiinan taidon varassa, kuten Sanqingin reissulla tapahtui, mutta tämän faktan ei pitänyt matkan laatuun vaikuttaa. Toisin kuin kävikin, kuten pian tulette huomaamaan.

Meidän piti lähteä katsomaan vuoria lähinnä maisemien takia. Shanghain päässä meille mainittiin, että vuorilla saattaisi olla leikkimielinen kilpailu, jonka ei pitäisi kuitenkaan haitata maisemien ihailua. Kilpailu osoittautuikin kansainväliseksi vuoristojuoksukisaksi, jossa oli osallistujia 24 maasta. Tapahtuman piti olla pramea ja ainutlaatuinen, mutta Googlesta löytyi silti melko vähän tietoa näin jälkeenpäin. Sangen kummaa. Kisapaita numeroineen ja athete(huomaa kirjoitusasu)-passi annettiin kaulaan killumaan, mutta silti en saanut tietää aikaani enkä sijoitustani. "Kisamme" menikin rauhassa taivaltaessa ja jyrkkiä nousuja kirotessa. Kisareitti oli noin 7 kilometrin pituinen, mikä meinasi olla ajoittain liikaakin.

Kisan jälkeen syötiin pikaisesti riisiä ja satunnaista luuta kera lihan, kuten Kiinassa liiankin usein on tapana, ja luultiin pääsevämme köysiradalla takaisin bussille ja sitten hotellille lepäämään. Yllätys suuri, jostain syystä näin ei käynytkään. Meidän piti lähteä katsomaan jotain hienoa maisemaa "ihan lähelle", mutta monen monituista askelta, porrasta, kirosanaa, kiinalaista ihmisapinaa ja hajoamista myöhemmin olimme kulkeneet toiset reilut 7 km, ennen kuin pääsimme köysiradalle. Kiinalaiset matkanjärjestäjämme, oman yliopistomme edustajat, valehtelivat jatkuvasti jäljellä olevan matkan pituudesta ja ainoastaan naureskelivat, kun porukkaa putosi pois pahoinvoinnin tai korkean paikan kammon takia. Paras kommentti lienee toivoa herättävä "you cannot go back. You have no choice". Eli seuraa meitä, tai hylkäämme teitin vuorille kuolemaan. Reilu peli.

Lopulta päästiin kuitenkin takaisin hotellille, ja loppureissun ajan eivät järjestäjämme nauttineet kovin suurta kansansuosiota. Olosuhteiden uhrina jouduin jakamaan huoneeni yhden järjestäjämme kanssa, ja mietinkin kovasti tulisiko aamulla paikallisessa lehdessä lukemaan yliopiston edustajan kuolleen tukehtumalla vaiko bambuisella varrella varustetun lippumme aiheuttamaan pistovammaan yläkehon alueella. Näin ei kuitenkaan käynyt, ja luultavasti tälle kokemukselle voi joskus hamassa tulevaisuudessa hyvillä mielin nauraa. Tämmöistä sontaa ei sattua kuin Kiinassa.

Tänään käytiin sitten kotimatkalla vielä Hangzoun kaupungissa katselemassa järven rannalla olevaa puistoa. Porukka oli henkisesti ja fyysisesti rikki ja kyllästynyttä, eikä tästä muutoin ihan seesteisen kauniista paikasta liikaa fiiliksiä kertynyt. Hyvää fiilistä lisäsi tietysti bussimme, josta oli kokoamisvaiheessa unohdettu ilmeisesti jousitus kokonaan, sen verran röykkyistä meno oli moottoritielläkin. Käsittämätöntä.

Reissulla saimme nauttia perinteisen kiinalaisen keittiön antimista hotellimme ravintolassa, ja ensimmäisen lounaan jälkeen ko. paikassa ei tarvinnut liian usein poiketa. Jokaisena kolmena päivänä tuli nautittua KFC:n pikaruokamaisia kanajohdannaisia, sillä satunnaiset annokset, joita hotellin rafla tarjoili, eivät kyenneet nälkää viemään. Sinänsä sääli, mutta kiinalaiseen keittiöön mahtuu paljon huonoakin.

Vuoret tuli kuitenkin valloitettua (korkein huippu noin 1860 metriä) ja ajoittain maisemiakin ihailtua. Huomattavan paljon pahaa kakkaa suuhun, mutta jotain hyvääkin siinä ohessa.